Wikipedia

   

Aleksanteri Suuri (Aleksanteri III)
Aleksanteri Suuren rintapatsas British Museumissa. Patsas on alkujaan Aleksandriasta ja se kuvaa Aleksanteria 20-vuotiaana.[1]
Makedonian kuningas, Korintin liiton hegemoni
Virassa lokakuu 336 eaa. – 10. kesäkuuta, 323 eaa.
Edeltäjä	Filippos II
Seuraaja	Filippos III Arridaios
Persian kuningas, Faarao
Virassa 330 eaa. – 10. kesäkuuta, 323 eaa.
Edeltäjä	Dareios III
Seuraaja	Filippos III Arridaios
Tiedot
Syntynyt	noin 20. heinäkuuta 356 eaa.[2] Pella, Makedonia
Kuollut	10. kesäkuuta 323 eaa.[3] (32 vuotta) Babylon
Puoliso	Roksane, Statira, Parysatis

Kartta Aleksanteri Suuren valtakunnasta sen ollessa laajimmillaan.

Aleksanteri Suuri kuuntelee Aristotelesta.

Metsästyskohtaus Pellasta löydetystä talosta noin 300-luvulta. Kuvan on tulkittu kuvaavan Aleksanteria ja Kraterosta.^[4]

Aleksanteri Suuri eli Aleksanteri III (muinaiskreikaksi Ἀλέξανδρος Γ' ὁ Μακεδών, Aléksandros ho Trítos ho Makedōn; noin 20. heinäkuuta 356 eaa.^[2]–10. kesäkuuta 323 eaa.^[3]) oli Makedonian kuningas 336 eaa.–323 eaa. Hän oli antiikin merkittävimpiä sotapäälliköitä; hän valloitti muun muassa Egyptin ja Persian valtakunnan ja eteni aina Intiaan asti.

Aleksanterin isä Filippos II yhdisti kreikkalaiset kaupunkivaltiot oman valtansa alle. Filippoksen kuoltua Aleksanteri peri isältään rikkaan valtakunnan ja aikansa parhaiten koulutetun armeijan. Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden avustuksella Aleksanteri kukisti Persian kuninkaan Dareios III:n ja valtasi koko Persian valtakunnan. Valloitusretkiensä aikana hän perusti monia uusia kaupunkeja, muun muassa Aleksandrian Egyptiin, ja niihin muutti kreikkalaisia asukkaita. Hän kasvatti armeijaansa muiden kansojen sotilailla sekä kannusti kreikkalaisten ja persialaisten välisiä avioliittoja. Aleksanterin valloitukset aloittivat hellenistisen ajan, jolloin kreikkalainen kulttuuri levisi aina Intiaan saakka.

muokkaa Nuoruus

muokkaa Lapsuus

Aleksanteri oli kuningas Filippos II:n ja epeiroslaisen prinsessa Olympiaksen poika.^[5] Aleksanteri väitti tosin myöhemmin, että hänen todellinen isänsä olisi ollut itse Zeus-jumala.^[5] Olympiaan kautta Aleksanteri oli sukua epeiroksen kuningashuoneelle, jonka sanottiin polveutuneen Akilleesta ja Andromakhesta. Isänsä kautta hänen sanottiin olevan sukua Herakleesta. Myöhemmin elämässään Aleksanteri yritti käytöksellään korostaa sukulaisuuttaan muinaisiin esi-isiinsä.^[6]

Vuodesta 342 eaa.^[7] Aleksanterin opettajana oli filosofi Aristoteles, jonka Filippos oli kutsunut Makedoniaan opettamaan poikaansa ja muita makedonialaisen ylimystön lapsia.^[5] Aristoteles opetti nuorelle prinssille retoriikkaa ja kirjallisuutta. Aristoteles teki suuren vaikutuksen nuoreen Aleksanteriin.^[7] Aristoteles perusti akatemian pienoismallin Miezan läheisyyteen. Tarkalleen mitä Aristoteles opetti nuorelle Aleksanterille ja muille oppilaille ei ole tiedossa. Plutarkhos kertoon Aristoteleen opettaneen ainakin politiikkaa ja etiikkaa.^[8] Erityisesti Homeroksen Ilias oli Aleksanterin suosikkikirja.^[9] Myös Pindaros kuului Aleksanterin suosikkeihin.^[9] Aleksanterin sanotaan myös osanneen Euripideen ulkoa ja pitäneen historioitsija Filistosta suuressa arvossa. Aleksanterin kerrotaan myös pitäneen Telestoksen ja Filoksenoksen dityrambeista.^[8]

Aleksanterin kerrotaan saaneen jo lapsena hevosensa Bukefaloksen, joka seuraisi häntä kaukaiselle Hydaspes-joelle asti.

muokkaa Kruununperillinen

Jo nuorena miehenä Aleksanteri sai tutustua Makedonian kuninkaan tehtäviin. Historioitsija Plutarkhos kertoo että kun Filippos oli sotimassa Traakiassa vuonna 340 eaa. sai Aleksanteri toimia isänsä sijaisena ja otti vastaan Persian valtakunnan lähettiläitä.^[10] Vuonna 338 eaa. Aleksanteri johti armeijan vasenta siipeä ja sen tärkeää raskasta ratsuväkeä Filippoksen lyödessä Ateenan ja Theban joukot Khaironeian taistelussa.^[11] Taistelun jälkeen Filippos pakotti kreikkalaiset kaupunkivaltiot mukaan perustamaansa Korintin liittoon, jonka johtajaksi Filippos valitutti itsensä. Selvästikin Filippos piti Aleksanteria kruununperillisenä, vaikka hänellä oli ainakin toinen poika, Arridaios, thessalialaisen vaimonsa Filinnan kanssa. Pian Filippoksen ja Aleksanterin äidin Olympiaan välille syntyi riita ja Olympias matkusti veljensä Epeiroksen kuninkaan Aleksanteri I luokse. Aleksanterinkaan suhde isäänsä ei ollut ongelmaton. Hän seurasi äitinsä mukana, mutta palasi pian Filippoksen toivomuksesta takaisin Makedoniaan. Mitä ilmeisimmin kruununperimys oli kuitenkin huolenaihe Aleksanterille.^[12]

muokkaa Aleksanterista tulee kuningas

Makedonian ja sen valtapiiri Filippoksen kuollessa vuonna 336 eaa.

Aleksanterin isä Filippos salamurhattiin Aigaissa lokakuussa 336 eaa. tyttärensä Kleopatran ja Epeiroksen kuninkaan Aleksanterin häissä.^[13] Epeiroksen Aleksanteri oli Aleksanteri Suuren eno, ja Filippos halusi avioliitolla vahvistaa kuningaskuntien välistä suhdetta. Filippoksen murhaaja oli eräs Pausanias, joka oli riitaantunut Filippoksen vävyn Attaloksen kanssa. Pausanias oli halunnut Filippoksen puuttuvan riitaan, mutta tämä oli kieltäytynyt. Murhan tausta oli luultavasti paljon monimutkaisempi. Useiden muiden henkilöiden väitettiin olleen murhaan osallisia. Aleksanteri oli tuolloin vain 20-vuotias. Vaikka hän olikin selvästi Filippoksen aikoma kruununperillinen, oli kuitenkin muitakin jotka havittelivat Makedonian kruunua.^[14]

Aleksanterin ja hänen äitinsä osuudesta murhaan on spekuloitu, mutta mitään näyttöä asiasta ei ole.^[13] Hän kuitenkin toimi murhan jälkeen nopeasti vahvistaakseen asemansa.^[13] Aleksanterin ystävät valmistautuivat taisteluun Aigain palatsissa.^[15] Antipatros, eräs Filippoksen upseereista, antoi armeijan huudattaa Aleksanterin kuninkaaksi.^[13][16] Aleksanterin nousu valtaan ei ollut mutkaton. Ainakin Attalos ja hänen kannattajansa vastustivat Aleksanterin nousua valtaan. Attalos ei kuitenkaan ollut Makedoniassa koska Filippos oli lähettänyt hänet sotaretkelle Aasiaan. Toinen uhka Aleksanterin valtaannousua vastaan oli nuori Amyntas IV, kuningas Perdikkas III:n poika, joka oli nimellisesti ollut kuningas ennen kun Filippos kaappasi vallan itselleen. Myös Lynkestis-maakunnan ruhtinassuvun jäsenet vastustivat Aleksanteria. Heitä syytettiin jopa osallisuudesta Filippoksen murhaan. Amyntas ja lynkestusläiset teloitettiin pian sen jälkeen kun Aleksanteri nousi valtaan.^[17] Aleksanteri lähetti erään ystävänsä joko vangitsemaan tai teloittamaan Attaloksen, joka jakoi Aasiassa olleiden joukkojen komennon Parmenionin kanssa. Parmenion, joka itse asiassa oli naimisissa Attaloksen tyttären kanssa, julisti heti kannattavansa Aleksanteria. Pian Attalos sukulaisineen ja kannattajineen oli teloitettu. Olympias antoi myös murhata Filippoksen uusimman vaimon Kleopatran ja tämän lapsen. Tämän jälkeen Aleksanteri oli, vähäjärkistä Arridaiosta lukuun ottamatta, Argeadien hallitsijasuvun ainut miespuolinen edustaja. Aleksanteri oli paljon velkaa Antipatrokselle ja Parmenionille. Ilman heitä hänen valtaannousunsa olisi ollut paljon vaikeampi.^[18]

muokkaa Sotaretket Tonavalle, Illyriaan ja Kreikkaan

Ateenan Kerameikonista löydetty Aleksanteri Suurta kuvaava patsas. Aleksanteri on pukeutunut myyttisen esi-isänsä Herakleen tavoin leijonan taljaan. Noin vuodelta 300 eaa.

Saatuaan armeijan tuen Aleksanterin oli yritettävä saada Makedonian valtapiiriin kuuluvat kansat tunnustamaan hänet. Filippoksen murhan jälkeen Kreikan kaupunkivaltiossa alettiin valmistautua kapinaan Makedonian valtaa vastaan. Aleksanteri sai kuitenkin kreikkalaiset takaisin Makedonian valtaan ilman verenvuodatusta. Vuoden 336 eaa. lopulla Aleksanteri tunkeutui Thessaliaan armeijan kanssa. Thessalialaiset yrittivät estää häntä Tempen laakson luona. Aleksanteri kiersi thessalialaisten asemien ympäri. Tämän jälkeen thessalialaiset lopettivat vastarintansa. Aleksanteri kutsui koolle Thessalian liiton kokouksen, joka valitsi hänet johtajakseen. Myös Korintin liitto valitsi pian tämän jälkeen Aleksanterin uudeksi johtajakseen ja suunnitellun Persian sotaretken ylipäälliköksi. Tämän jälkeen Aleksanteri palasi Makedoniaan.^[19]

Vuoden 335 eaa. keväällä Aleksanteri johti makedonialaiset Traakiaan, jossa oli syntynyt kapinoita Filippoksen kuoleman jälkeen. Aleksanterin päätavoite oli Tonavan varrella sijainnut triballien kuningaskunta. Triballit olivat vastustaneet aikanaan Filipposta ja he eivät olleet koskaan joutuneet kokonaan Makedonian vallan alle. Myös useat Traakian heimot eivät olleet täysin Makedonian hallinnassa. Sotaretken päätavoite oli voimannäyttö. Traakian sotaretkelle Aleksanteri otti mukaansa ehkä 15 000 sotilasta, etupäässä makedonialaisia. Traakialaiset yrittivät pysäyttää Aleksanterin etenemisen eräässä solassa. Vihollinen vyörytti makedonialaisten päälle täyteen lastattuja vaunuja, mutta nämä eivät aiheuttaneet suurempaa vahinkoa. Agrianien ja hypaspistien tekemä rynnäkkö mursi lopulta traakialaisten asemat. Muutaman päivän marssietäisyydellä Tonavasta Aleksanterin armeija kohtasi ja kukisti triballien armeijan. Triballit pakenivat perheineen Tonavassa sijaitsevaan saareen, jonka valtaaminen osoittautui liian vaikeaksi. Samalla Tonavan toiselle rannalle saapui getien heimon armeija. Aleksanteri ylitti joen, ryösti getien maita ja heidän pääkaupunkinsa. Getit eivät alkaneet taisteluun makedonialaisia vastaan. Palattuaan Tonavalle Aleksanteri uhrasi Zeulle, Herakleelle ja Tonavalle. Näiden tapahtumien jälkeen Aleksanterin luokse saapui lähettiläitä, muun muassa triballien kuninkaalta. Triballeista tuli Makedonian liittolaisia, ja he lähettivät muun muassa joukkoja Aleksanterin mukaan Persian sotaretkelle.^[20][21]

Ollessaan paluumatkalla Makedoniaan Aleksanteri sai kuulla että illyrialaisten dardanit valmistelivat hyökkäystä Makedoniaan. Aleksanteri toimi hänelle tyypillisellä räväkkyydellä ja marssi suoraan illyrialaisia vastaan. Dardanien kuningas Kleitos oli jo vallannut linnoituksen Lynkestiksessä. Aleksanteri pääsi paikalle ennen kun Kleitoksen liittolaiset taulantit pääsivät paikalle. Aleksanteri aloitti linnoituksen piirityksen, mutta kun taulantit saapuivat paikalle oli hänen pakko perääntyä. Makedonialaisen falangin vankan kurin ansiosta armeija pääsi vetäytymään ilman tappioita. Pari yötä vetäytymisen jälkeen Aleksanteri teki uhkarohkean yöhyökkäyksen ja ajoi illyrialaiset pakosalle.^[22]

Samaan aikaan, kun Aleksanteri oli Illyriassa, näkivät kreikkalaiset sopivan tilaisuuden riistäytyä makedonialaisten hallinnasta. Erityisesti ateenalainen puhuja Demosthenes yritti saada aikaan kapinaa Kreikassa. Makedonialaiset puhuivat kreikkaa, mutta heidät nähtiin silti yleisesti syrjäalueilta tulleina ja vähemmän kreikkalaisina kuin Kreikan ydinalueiden väestö. Thebalaiset ryhtyivätkin vastustamaan makedonialaisia ja piirittivät kaupunkiinsa Filippoksen asettaman varuskunnan. Heti palattuaan Illyriasta Aleksanteri marssi etelään ja kukisti thebalaiset.^[23] Theban taistelun jälkeen Aleksanteri antoi tuhota koko kaupungin maan tasalle temppeleitä ja runoilija Pindaroksen kotia lukuun ottamatta. Kuusi tuhatta thebalaista tapettiin ja loput myytiin orjiksi.^[24][25] Muita kreikkalaisia kaupunkivaltioita kohdeltiin ystävällisemmin ja Korintin liitto päätti taas valita Aleksanterin johtajakseen.^[26]

muokkaa Hyökkäys Persiaan

muokkaa Valmistelut

Saatuaan Makedonian lähialueet valtaansa Aleksanteri suuntasi katseensa Persian valtakuntaa kohti. Filippos oli jo aikaisemmin lähettänyt makedonialaisen kenraali Parmenionin valloittamaan kreikkalaisia kaupunkeja Vähässä-Aasiassa. Parmenion oli kuitenkin kärsinyt tappioita persialaisia komentanutta rodoslaista Memnonia vastaan ja joutunut perääntymään Hellespontokselle.^[27][28]

Filippoksen tavoitteena oli ollut hyökätä Persiaan ja vapauttaa persialaisten vallassa olleet kreikkalaiskaupungit. Korintin liitto oli perustettu pitkälti sen takia että Filippos tarvitsi kreikkalaisten kaupunkien tuen jos hän aikoi kukistaa persialaiset. Makedonialaisen propagandan mukaan hyökkäyksen tarkoitus oli myös kostaa persialaisille heidän kreikkalaisille persialaissotien aikana tekemät vääryydet (Khaironeian ja Theban jälkeen tämä väite ei välttämättä ollut makedonialaisilta kuultuna kovin uskottava). Päätös hyökkäyksestä oli riskialtis, kun huomioidaan tilanteen monimutkaisuus. Aleksanterilla oli toisaalta käytössään vahva armeija ja sotaretken mahdolliset tuotot olisivat suuret. Myös aika hyökkäykselle oli otollinen, koska Persian kuninkaan Artakserkses III:n kuoleman jälkeen muun muassa Egypti ja Babylonia olivat kapinoineet persialaisia vastaan ja uusi kuningas Dareios III ei ollut vielä saanut valtakuntaa täysin kuriin. Persia oli silti pitkään jatkuneesta taantumisesta huolimatta voimakas suurvalta, jonka haastaminen oli uhkarohkeaa. Valtakunnan laajuus, sen valtavat resurssit, hankala maantiede ja valloittavan armeijan pitkät huoltoyhteydet olivat huomattavia riskejä. Toisaalta Aleksanterin oli vaarallista lähteä Kreikasta näin varhaisessa vaiheessa valtakauttaan, kun kreikkalaisten kapinointiriski oli yhä huomattava.^[29][27][28]

Aleksanteri päätti joka tapauksessa laittaa isänsä suunnitelman käytäntöön. Hän ylitti Hellespontoksen toukokuussa 334 eaa. suuren armeijan voimin.^[30] Armeija koostui Makedonian varsinaisesta armeijasta ja Makedonian liittolaisten joukoista. Tärkeimmät liittolaisjoukot olivat thessalialainen ratsuväki ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden Korintin liiton sääntöjen mukaan asettamat joukot. Mukana oli myös jonkin verran kreikkalaisia palkkasotilaita. Makedoniaan hän jätti Antipatroksen ja osan armeijasta joiden tehtäväksi tuli pitää kreikkalaiset kaupunkivaltiot kurissa.^[27][31]

Saavuttuaan Aasiaan Aleksanterin kerrotaan käyneen ensin Troijassa.^[32] Matkalla hän korosti sotaretkensä homeerista luonnetta ja antoi ymmärtää rinnastuvansa Troijan sodan sankareihin.^[33] Varsin pian tämän jälkeen Granikosjoella hän kohtasi ensimmäisen taistelunsa Aasiassa.

muokkaa Persialaiset satraapit lyödään

Pääartikkeli: Granikosjoen taistelu

Aleksanteri Suuren armeijan reitti Vähän-Aasian länsiosassa vuonna 334 eaa.

Makedonialaisia vastassa olleet persialaiset joukot olivat kokoontuneet Zelean kaupungissa. Paikalla olivat Vähän-Aasian maakuntien satraapit ja kreikkalaisia palkkasotureja johtava Memnon. Persialaiset päättivät käydä taisteluun hyökkääjiä vastaan, vaikka Memnon olikin sitä mieltä, että persialaiset tulisivat olemaan alakynnessä makedonialaista falangia vastaan.^[34] Persialaiset asettuivat puolustusasemiin Granikosjoen rannalle. Kun Aleksanteri saapui paikalle Parmenion suositteli nuorelle kuninkaalle, että olisi paras olla hyökkäämättä. Nykypäivään säilyneet lähteet eroavat siinä mitä seuraavaksi tapahtui. Diodorus Siculuksen mukaan Aleksanteri seurasi Parmenionin neuvoa ja hyökkäsi vasta seuraavana aamuna, mutta muut lähteet ovat yksimielisiä siitä, että Aleksanteri päätti hyökätä heti.^[35] Seuranneessa taistelussa Aleksanteri löi persialaiset joukot. Vangeiksi jääneet kreikkalaiset palkkasoturit, jotka nähtiin pettureina, lähetettiin orjatyöhön Makedoniaan.^[36]

muokkaa Vähän-Aasian valloitus

Aleksanteri Suuren armeijan reitti Vähässä-Aasiassa vuonna 333 eaa.

Lyötyään satraapit Aleksanteri jatkoi valtaamalla Vähän-Aasian länsirannikon kaupunkeja. Lyydian pääkaupunki Sardes antautui ilman taistelua.^[37] Sardeksessa Aleksanteri perusti uuden temppelin Zeus-jumalalle, julisti kaupungin vapautetuksi ja antoi kaupungin asukkaille takaisin heidän vanhat lakinsa. Tosiasiassa mikään ei muuttunut, Lyydiaa hallittiin tulevaisuudessakin persialaisen satraappi-järjestelmän mukaan. Sardeksesta armeija jatkoi matkaansa Efesosta kohti. Kaupungin varuskunta oli paennut ja kaupungin asukkaat olivat syrjäyttäneet sen persialaismieliset oligarkkiset johtajat.^[38] Kaupunki sai hyvän kohtelun ja muutkin lähistöllä olevat kaupungit antautuivat Aleksanterille. Rannikkokaupunkien hyvän kohtelun taustalla oli taktiikka. Jos kaupungit olisivat kapinoineet, olisivat persialaiset joukot voineet nousta maihin Aleksanterin selustassa tuhoisin seurauksin. Kaupunkien ystävällisyys oli siis taattava.

Efesoksesta armeija siirtyi kohti tärkeää satamakaupunkia Miletosta.^[39] Avuksi saapunut 400-laivainen persialainen laivasto joutui perääntymään, koska makedonialaiset saivat tukituksi kaupunkiin johtavan väylän. Kaupunki antautui piirityksen jälkeen.

Kuultuaan Granikosjoen tappiosta Persian kuningas Dareios III nimitti Memnonin johtamaan Vähän-Aasian puolustusta sillä välin, kun hän itse kokosi suurta armeijaa. Memnon tiesi ettei voittaisi makedonialaisia avoimessa taistelussa ja asettui puolustusasemiin Halikarnassoksen kaupunkiin, jota makedonialaiset alkoivat piirittää. Halikarnassoksen piiritys loppui, kun makedonialaiset valtasivat kaupungin verisen rynnäkön jälkeen.^[40] Memnon pääsi pakoon meriteitse ja osa hänen varuskunnastaan jäi kaupungin sisällä oleviin linnakkeisiin. Persialainen laivasto kokoontui Kosin saarelle ja jatkoi toimintaansa sieltä. Aleksanterin armeijan moraali oli laskenut piirityksen aikana niin, ettei hän halunnut yrittää linnakkeiden valtaamista. Armeija jatkoi matkaansa, paikalle jätettiin pieni varuskunta valvomaan persialaisia jotka toimivat Halikarnassoksesta käsin vielä vuonna 332 eaa. Aleksanteri siis epäonnistui selustansa turvaamisessa ja uhka Kreikkaan kohdistuneesta persialaisinvaasiosta säilyi puolentoista vuoden ajan.

Aleksanteri Suuri ratkaisee Gordionin solmun. Jean-Simon Berthélemyn maalaus.

Vaikka sodan alkuperäinen päämäärä, Vähän-Aasian kreikkalaisten kaupunkien vapauttaminen, oli nyt saavutettu, Aleksanteri päätti jatkaa sotaretkeään itää kohti. Vähän-Aasian lounaisrannan maakuntien Lyykian ja Pamfylian kaupungit kukistuivat helposti. Tulevan talven aikana makedonialaiset valtasivat Vähän-Aasian sisäosan käsittävän Fryygian maakunnan. Parmenion hyökkäsi Sardesista itään ja Aleksanteri Pamfyliasta pohjoiseen. Joukot kohtasivat Fryygian pääkaupungissa Gordionissa vuoden 333 eaa. huhtikuussa.^[41] Gordionissa makedonialaiset pysähtyivät lepäämään. Siellä Aleksanterin sanotaan avanneen niin sanotun Gordionin solmun.^[42] Legendan mukaan hänestä, joka pystyisi avaamaan solmun, tulisi Aasian kuningas. Erään version mukaan Aleksanteri leikkasi solmun auki miekalla. Gordionissa armeijalle saapui vahvistuksia jotka käsittivät noin 3000 makedonialaista ja tuhat kreikkalaista sotilasta. Heinäkuussa Aleksanteri lähti marssimaan kohti etelää armeijansa kanssa, jättäen yksisilmäisen kenraali Antigonoksen Fryygiaan satraapiksi 1500 palkkasoturin kanssa. Vallattuaan Kilikian pääkaupungin Tarsoksen, Aleksanteri sai kuulla Dareioksen olevan Syyriassa suuren armeijan kanssa.^[43]

muokkaa Issoksen taistelu

Osa Pompejin niin sanotusta Aleksanteri-mosaiikista. Se kuvaa joko Issoksen tai mahdollisesti Gaugamelan taistelua.

Pääartikkeli: Issoksen taistelu

Aleksanteri päätti johtaa armeijansa etelään Dareiosta kohti, mutta sai pian kuulla että Dareios oli päässyt hänen ohitseen ja oli tällä hetkellä armeijoineen makedonialaisten takana. Armeija teki täyskäännöksen ja alkoi marssia pohjoiseen. Aleksanteri löi Issoksen taistelussa Dareios III:n, joka joutui pakenemaan ja jättämään jälkeensä perheensä.^[44] Vangeiksi jäivät muiden muassa Dareioksen äiti Sisygambis, hänen vaimonsa Statira, poikansa Okhos ja hänen tyttärensä Statira ja Drypetis. Aleksanteri kohteli heitä ystävällisesti, ehkä siksi että persialaisen tavan mukaan uusi kuningas huolehti aina vanhan kuninkaan perheestä.^[45]

Pian taistelun jälkeen Dareios lähetti viestin jossa hän halusi vaihtaa perheensä valtavaa palkkiota vastaan. Aleksanteri kieltäytyi.^[46] Myöhemmin Dareiokselta saapui myös toinen viesti, jossa Aleksanterille luvattiin kaikki Persian alueet Eufratista länteen. Aleksanteri ei suostunut tähänkään. Parmenionin kerrotaan sanoneen: "Jos minä olisin Aleksanteri niin hyväksyisin tämän tarjouksen", johon Aleksanteri vastasi: "niin minäkin hyväksyisin, jos olisin Parmenion".^[47]

muokkaa Foinikian valloitus

Aleksanteri Suuren armeijan reitti Issoksen ja Gaugamelan taisteluiden välisenä aikana vuosina 332 ja 331 eaa.

Makedonialaiset eivät voineet kuitenkaan lähteä heti seuraamaan Dareiosta, koska persialainen laivasto Välimerellä oli vielä kukistamatta. Farnabazoksen johtama laivasto hallitsi vielä Aigeianmerta ja vaaransi armeijan huoltoyhteyksiä. Persialaista laivastoa huollettiin Foinikian satamakaupungeista käsin ja siksi Aleksanteri päätti valloittaa nämä kaupungit. Foinikian valloitus avaisi myös tien Egyptiin, jonka viljasta Kreikka oli usein ollut riippuvainen. Foinikian tärkeimmät kaupungit, Arados, Tripoli, Byblos, Beirut ja Sidon^[48] antautuivat heti makedonialaisille valloittajille. Ainoastaan Tyros kieltäytyi antautumasta Aleksanterille tämän asettamien ehtojen mukaan.^[48] Aleksanteri olisi halunnut uhrata kaupungissa Melqart-jumalan temppelissä (kreikkalaiset yhdistivät jumalan Heraklekseen), mutta tyroslaiset eivät suostuneet tähän. Loukkaantunut Aleksanteri päätti vallata strategisesti tärkeän kaupungin vaikka se sijaitsi saarella, jonne oli miltei mahdotonta päästä rannalta käsin. Päätöksen on väitetty kertovan Aleksanterin luonteen epätasapainosta, hän ehkä alkoi itsekin jo uskoa olevansa enemmän kuin ihminen.

Tyroksen piiritys alkoi vuoden 332 eaa. tammikuussa ja kaupunki kukistui heinäkuussa.^[49] Roomalainen historioitsija Quintus Curtius Rufus kertoo että kaupungin asukkaista 2000 ristiinnaulittiin ja noin 6000 menehtyi itse piirityksessä. Tyros asutettiin uudelleen Aleksanterille lojaalien foinikialaisten kaupunkien asukkailla ja sodassa haavoittuneilla sotilailla. Seuraavaksi makedonialaiset alkoivat piirittää Gazaa, joka myös oli kieltäytynyt antautumasta makedonialaisille. Gazan piiritys kesti lokakuuhun asti ja kaikki kaupungin miespuoliset asukkaat tapettiin.^[50]

Historioitsija Josephuksen mukaan Aleksanteri Suuri vieraili Jerusalemissa Tyroksen piirityksen aikana, mutta tätä ei pidetä yleensä todellisena tapahtumana.^[51]

muokkaa Egyptin valloitus

Aleksanteri Suuri hieroglyfein

syntymänimi

Aleksandros

valtaistuinnimi

Meryamon-setepenra Amonin rakastama Ra-jumalan valittu

Joulukuussa 332 eaa. Aleksanterin armeija pääsi Egyptiin. Pelusionin kaupungissa (lähellä nykyistä Port Saidia) Egyptin satraappi Mazakes ja persialainen virkamies Amminapes antautuivat Aleksanterille. Amminapes oli alkujaan parthialainen. Hän oli aikaisemmin ollut maanpaossa Filippoksen hovissa ja tunsi luultavasti Aleksanterin jo entuudestaan. Mazakesilla ei ollut käytettävissä tarpeeksi joukkoja joilla vastustaa makedonialaisia, koska suurin osa joukoista oli kaatunut Issoksen taistelussa. Egypti oli myös aiemmin kapinoinut Persian valtaa vastaan (vuosina 338 eaa.-336 eaa.) ja Mazekes pelkäsi varmasti joutuvansa taistelemaan valloittajia ja egyptiläisiä vastaan. Egyptiläiset ottivatkin makedonialaiset vastaan vapauttajina ja Egyptin valtaaminen kävi erittäin kivuttomasti. Aleksanteri nimitti egyptiläisen Petesisin ja persialaisen Doloaspisin hallitsemaan maata. Myös kaksi makedonialaista nimitettiin johtamaan Egyptiin jätettäviä joukkoja. Samalla nimitettiin myös yksi makedonialainen johtamaan laivastoa.^[52]

Aleksanteri määräsi laivastonsa valtaamaan Memfisin ja jatkoi itse armeijoineen matkaa Heliopolisiin, Egyptin uskonnolliseen pääpaikkaan. Täällä hän varmaankin otti itselleen faaraon arvonimen, koska siitä lähtien egyptiläiset papit käyttivät hänestä faaraolle kuuluvia arvonimiä.^[53]

Tammikuussa 331 eaa. Aleksanteri päätti perustaa uuden kaupungin Niilin suistolle. Aleksandriaan jätettiin armeijan haavoittuneet sotilaat ja sinne muutti pian paljon kreikkalaisia.^[54]

Ollessaan Egyptissä Aleksanteri kävi keskellä autiomaata sijaitsevassa Amon-jumalan temppelissä (kreikkalaiset yhdistivät Amonin Zeus-jumalaan). Arrianoksen mukaan hän halusi jäljitellä sankariaan ja myyttistä esi-isäänsä Heraklesta, joka myös tarun mukaan oli käynyt temppelissä. Kertomuksen mukaan temppelin oraakkeli olisi tervehtinyt Aleksanteria "Amonin poikana". Tästä ei kuitenkaan ole mitään varmuutta. Plutarkhoksen mukaan papit olisivat kutsuneet häntä lapseksi (paidie), mutta käyttäneet vahingossa väärää sijamuotoa (paidios), jonka Aleksanteri oli ymmärtänyt vahingossa jumalan pojaksi (pai Dios). Varmaa on kuitenkin, että tämän jälkeen Aleksanteri alkoi uhrata Amonille ja halusi itseään kutsuttavan "Amonin pojaksi" tai "Zeuksen pojaksi". Aleksanterin koppava käytös oli tässä vaiheessa alkanut jo hiertää hänen esikuntaansa. Puolijumalan elkeet eivät aina sopineet makedonialaiseen käsitykseen kuninkuudesta, joka perustui kuninkaan ja sotapäälliköiden toveruudelle. Tämä ristiriita oli yhä kärjistymään päin.^[55]

muokkaa Gaugamelan taistelu

Aleksanteri Suuri taistelussa persialaisen kanssa. Kuva niin sanotussa Aleksanteri-sarkofagissa, mikä valmistettiin joko Sidonin kuninkaalle Abdalonymokselle tai Babylonin satraapille Mazaiokselle.

Pääartikkeli: Gaugamelan taistelu

Aleksanteri palasi Egyptistä Foinikiaan vuoden 331 eaa. toukokuussa. Aluksi hän kukisti Samariassa puhjenneen kapinan ja palasi sen jälkeen Tyrokseen. Vuoden 331 eaa. heinäkuussa Aleksanteri lähti Syyriasta noin 40 000 sotilaan voimin Eufratia kohti. Aleksanterin tarkoitus oli varmastikin seurata Eufratia Babyloniin asti, jäljitellen Ksenofonin kuvausta Kyyros nuoremman sotaretkestä vuonna 401 eaa. Kun hän sai kuulla, että Dareios oli Tigriksen toisella puolella valtavan armeijan kanssa, hän päätti ylittää joen. Dareios oli valinnut sopivan tasaisen paikan, jossa hänen ylivoimaisella ratsuväellään olisi tilaa liikkua. Hänellä oli myös elefantteja ja viikatevaunuja. Kaikesta huolimatta Aleksanteri kukisti Dareioksen toistamiseen Gaugamelan taistelussa ja Dareios joutui taas pakenemaan. Gaugamelan jälkeen makedonialaiset valtasivat Arbelan ja pian myös Persian valtakunnan rikkaimman alueen, Babylonian, jonka satraappi Mazaios antautui valloittajille. Babylonialaiset olivat Egyptiläisten tapaan vasta äskettäin (336 eaa.) kapinoineet persialaisia vastaan. Aleksanteri määräsi Mazaioksen jatkamaan tehtäviään Babylonian satraappina.^[56]

muokkaa Persian valloitus

Aleksanterin joukot viipyivät Babylonissa viisi viikkoa, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa Susaan, yhteen Persian valtakunnan neljästä pääkaupungista. Babylonissa hän otti myös vastaan Makedoniasta lähetetyt täydennykset, jotka käsittivät noin 15 000 miestä. Susaan päästiin joulukuussa. Paikallinen komentaja Abulites antautui heti ja hänestä tehtiin pian Susianan (entinen Elam) satraappi. Päästäkseen Susasta Persian valtakunnan sisäosiin armeijan oli ylitettävä Zagros-vuoristo. Aleksanteri jakoi joukkonsa kahteen erilliseen armeijaan. Parmenion sai suurimman osan armeijasta ja käskyn marssia Persepoliin pidempää eteläistä reittiä pitkin. Aleksanteri itse johti joukkoja joiden tarkoitus oli vallata niin sanotut "Persian portit", solan jonka läpi pääkaupunkien välinen kuninkaallinen tie kulki. Persian porttien taistelussa persialainen komentaja Ariobarzanes puolusti solaa ja makedonialaiset kärsivät suuria tappioita ennen kun saivat vastustajansa lyötyä.^[57]

Persepoliin armeija pääsi vuoden 330 eaa. alussa. Aleksanteri antoi armeijansa ryöstää Persepoliin kuninkaallista palatsia lukuun ottamatta. Samaan aikaan vallattiin myös Persian uskonnollinen pääkaupunki Pathragada.^[58]

muokkaa Aasian kuningas

muokkaa Persepolis

Aleksanteri Suuren armeijan reitti Baktrian, Sogidianan kautta Intiaan Indukselle ja sieltä edelleen Intian valtamerelle.

Makedonialaiset ja kreikkalaiset olivat nyt omasta mielestään kostaneet Persialle Kreikan kaupunkien persialaissotien aikana kärsimät vääryydet ja heidän sotaonnensa oli ylittänyt kaikkien odotukset. Aleksanteri oli jo aikaisemmin alkanut kutsua itseään Aasian kuninkaaksi ja hän haaveili ilmeisesti koko Persian valtakunnan kuninkuudesta. Hän oli myös nimittänyt persialaisia satraapeiksi eri maakuntiin ja oli selvä, että hän aikoi hallita valtaamiaan alueita. Dareioksella oli kuitenkin vielä kannattajansa ja hänen tiedettiin olevan Ekbatanaassa, Meedian vanhassa pääkaupungissa. Vain muutama Persian vanhan aristokratian jäsen oli valmis asettumaan Aleksanterin puolelle. Eräs heistä oli Frasaortes, jonka Aleksanteri nimitti Persisin maakunnan satraapiksi.^[59]

Persepoliissa ollessaan Aleksanteri määräsi kuninkaallisen palatsin poltettavaksi maan tasalle. Tästä tapahtumasta on säilynyt nykypäivään kaksi eri versiota. Arrianoksen mukaan Aleksanteri päätti korkeimpien päällikköjensä kanssa että palatsi poltettaisiin kostoksi siitä, että persialaiset tuhosivat Ateenan persialaissotien aikana. Esimerkiksi Plutarkhos kuitenkin kertoo, että Aleksanteri määräsi palatsin poltettavaksi humalapäissään.^[58]

muokkaa Dareioksen kuolema

Oltuaan neljä kuukautta Persepoliissa Aleksanteri lähti Ekbatanaa kohti, jonne Dareios oli paennut Gaugamelan jälkeen. Kun Dareios sai kuulla Aleksanterin lähestyvän päätti hän paeta Baktriaa kohti, jossa hän toivoi saavansa koottua uuden armeijan. Kun näytti siltä että Aleksanteri oli pian saamassa Dareioksen kiinni, otti Baktrian satraappi Bessos Dareioksen vangiksi. Bessos julisti pian itsensä kuninkaaksi ja alkoi nimittää itseään Artakserkses V:ksi. Kun makedonialaiset olivat saada kiinni Bessoksen ja hänen joukkonsa, määräsi Bessos Dareioksen murhattavaksi. Tämä sopi Aleksanterille joka näin saattoi jatkaa valloituksiaan itään käyttäen tekosyynä sitä että hän aikoi vain kostaa Dareioksen kuoleman.^[60]

Aleksanterin armeija seurasi Bessosta Parthiaan ja valtasi samalla Hyrkanian maakunnan. Hyrkanian maaherraksi Aleksanteri nimitti Amminapesin, joka oli ollut kuninkaan seurueessa aina Egyptin valloituksesta saakka. Aleksanterin seuraan liittyi täällä myös Artabazos, joka oli Aleksanterin rakastajattaren Barsinen isä ja entinen Fryygian satraappi. Aleksanterin hoviin liittyi myös yksi Dareioksen veljistä ja muita tärkeitä persialaisia aristokraatteja.

muokkaa Salaliitto

Vuoden 330 eaa. syksyllä makedonialaiset alkoivat valittaa siitä, että Aleksanteri oli alkanut pukeutua persialaiseen tapaan. Heti Dareioksen kuoleman jälkeen hän oli alkanut pitää diadeemia.^[61]

Vuoden 330 eaa. lopulla, armeijan ollessa Drangianassa, paljastui salajuoni Aleksanteria kohtaan. Juonen taustalla oli ehkä sotilaiden halu saada loppu sodalle, jolla ei enää ollut mitään tekemistä joonialaisten kaupunkien vapauttamisen ja persialaissodissa kärsittyjen vääryyksien kostamisen kanssa. Ratsuväkikomentajaa Filotasta syytettiin siitä, että hän olisi tiennyt salajuonesta, mutta ei ollut ilmoittanut tästä kenellekään. Salajuoni oli luultavasti todellinen, ja Filotas olisi voinut hyötyä jos Aleksanteri olisi murhattu. Armeija olisi saattanut valita hänen isänsä Parmenionin, koko armeijan kokeneimman upseerin, uudeksi kuninkaaksi. Aleksanteri antoi kuitenkin aluksi Filotaalle anteeksi, mutta kun falanginkomentajat Koinos ja Krateros esittivät lisää syytöksiä, järjesti hän oikeudenkäynnin. Filotas tuomittiin kuolemaan ja pian tämän jälkeen Aleksanteri antoi käskyn että myös Parmenion pitäisi teloittaa. Filotaan kuoleman jälkeen Parmenionin uskollisuudesta ei enää ollut takuita. Parmenion oli tuolloin Ekbatanassa ja hänelle oli jätetty paljon joukkoja ja rahaa.^[62]

Parmenionin kuoleman jälkeen moni nuorempi makedonialainen upseeri sai tärkeämmän aseman armeijassa. Kleitos Musta ja Hefaistion saivat jakaa Filotaan entisen tehtävän, toveriratsuväen komennon. Aikaisemmin tätä armeijan tärkeintä ratsuväkiyksikköä oli johtanut yksi ainut henkilö.^[62]

muokkaa Itäisten maakuntien valloitus

Arianan maakunnan satraappi Satibarzanes oli ollut eräs Dareioksen murhaajista, mutta Aleksanteri oli armahtanut hänet. Satibarzanes hyökkäsi nyt kuitenkin taas makedonialaisia vastaan. Aleksanteri päätti rangaista arialaisia vaikka Satibarzanes pääsikin pakoon. Arianan pääkaupungin Artakoanan asukkaat myytiin orjuuteen ja kaupunki perustettiin uudelleen Aleksandriana (nykyinen Herat). Artabazoksen pojasta Arsameesta tehtiin Arianan uusi satraappi. Myöhemmin Satibarzanes pääsi taas palaamaan Arianaan ja aloitti uuden kapinan. Pitääkseen huoltoyhteytensä vapaana Aleksanteri lähetti 6000 miestä Artabazoksen johdolla kukistamaan Satibarzanesta. Armeija oli tällöin päässyt Arakhosian pääkaupunkiin (nykyinen Kandahar), joka pikaisesti nimettiin uudelleen Aleksandriaksi.^[63]

Kun armeija pääsi Gandaran maakuntaan vuoden 329 eaa. huhtikuussa, perustettiin taas uusi Aleksandria, jonne jätettiin taisteluissa haavoittuneet sotilaat. Tämän jälkeen armeija ylitti Hindukush-vuoriston ja yllätti vuoriston solia vartioivat heimot. Sää oli tuohon aikaan vuodesta vielä epäsuotuisa ja sotilaat joutuivat kärsimään nälkää ja vilua marssin aikana. Kun Bessos sai kuulla, että Aleksanteri oli hänen kintereillään pakeni hän Oksus-joelle. Pari päivää myöhemmin Aleksanterin armeija valloitti Baktrian pääkaupungin Baktran ja Artabazos nimitettiin maakunnan satraapiksi.^[63]

Baktriasta marssi jatkui Bessosta seuraten Oksus-joelle. Bessos oli yrittänyt estää vastustajiansa ylittämästä jokea polttamalla kaikki veneet. Makedonialaiset ylittivät joen lautoilla, jotka he tekivät heinillä täytetyistä eläinten nahoista. Armeija oli nyt päässyt Sogdian maakuntaan (osapuilleen nykyinen Turkmenistan). Kun Bessoksen lähimmät apulaiset Spitamenes ja Datames kuulivat että Aleksanteri oli ylittänyt Hindukushin ja Oksuksen, päättivät he vangita Bessoksen ja luovuttaa hänet Aleksanterille.^[63]

Aleksanteri antoi persialaiseen tapaan silpoa Bessoksen korvat ja nenän rangaistukseksi Dareioksen murhasta. Tämä järkytti makedonialaisia jotka pitivät tekoa barbaarisena. Aleksanterin oli kuitenkin miltei pakko toimia näin jos aikoi saada persialaiset puolelleen. Tämän jälkeen Aleksanteri luovutti Bessoksen Dareioksen veljelle Oksyathreelle, joka antoi ristiinnaulita hänet sillä paikalla jolla hän oli tappanut Dareioksen.^[63]

Tämän jälkeen Aleksanteri oli kiistattomasti Persian kuningas. Hän määräsi armeijansa marssimaan valtakuntansa itärajalle. Kun armeija pääsi Jaksartes-joelle, perustettiin uusi kaupunki Aleksandria Eskhate ("kaukaisin"), jonka tarkoitus oli suojella valtakuntaa itäisten saka-nomadiheimon hyökkäyksiltä. Kreikkalaiset kutsuivat näitä heimoja yleisesti skyyteiksi. Rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun eräs Bessoksen entisistä kannattajista, Spitamenes, aloitti kapinan Sogdiassa. Kapinaan liittyivät myös skyytit, joiden jousin varustettu nopea ratsuväki oli raskaammalle makedonialaiselle ratsuväelle vaikea haaste taistelussa. Kapinan aikana makedonialaiset valloittivat monia kaupunkeja joiden miespuoliset asukkaat tapettiin ja naiset myytiin orjuuteen. Lopulta skyytit kukistettiin, kun Aleksanteri ylitti Jaksartesin ja löi heidät taistelussa. Aleksanteri oli aikaisemmin liittänyt armeijaansa persialaista kevyttä ratsuväkeä, joista oli apua tämän tyylisessä sodankäynnissä. Aleksanterin armeija kärsi kapinan aikana suuria tappioita ja sitä jouduttiin myöhemmin täydentämään Euroopasta tuoduilla lisäjoukoilla.^[63]

Vuoden 328 eaa. keväällä makedonialaiset kävivät vastahyökkäykseen kapinallisia vastaan ja alkoivat rakentaa linnoitettuja varuskuntia joista käsin he voisivat hallita aluetta. Tätä työtä valvomaan Aleksanteri nimitti läheisimmän ystävänsä Hefaistionin. Aleksanteri määräsi myös armeijan jaettavaksi pienempiin osiin jotka soveltuivat paremmin sissitoimintaan. Aleksanterin johtama osasto hyökkäsi Sogdianan vuoriston asukkaita vastaan. Veristen taisteluiden jälkeen Sogdianan eri kaupungit antautuivat Aleksanterille. Myös Spitameneen kannattajat hylkäsivät johtajansa vuoden 328 eaa. joulukuun tienoilla ja lopulta Koinos saattoi esittää kapinallisen pään Aleksanterille.^[64]

muokkaa Kleitoksen murha

Seuraavan talven aikana tapahtui Aleksanterin mainetta ehkä eniten tahrinut tapahtuma. Aleksanteri murhasi eräiden juhlien aikana juovuspäissään Kleitos Mustan, joka oli aikaisemmin pelastanut hänen henkensä Granikosjoella. Makedonialaiset olivat juhlineet saatuaan Sogdianan kapinan kukistettua. Juhlissa eräät nuorimmista upseereista olivat haukkuneet Filippos II:a ja laulelleet laulua jossa vähäteltiin niitä upseereja jotka olivat kuolleet taistelussa persialaisia vastaan. Tätä vanhempiin upseereihin kuulunut Kleitos ei ollut kestänyt vaan oli alkanut ylistää Filipposta. Tätä seurasi aluksi väittely joka pian laajeni käsikähmäksi. Antiikin lähteet eroavat jonkin verran siitä mitä tarkalleen tämän jälkeen tapahtui. Aleksanteri otti kuitenkin erään henkivartijansa keihään ja tappoi sillä Kleitoksen. Aleksanteri katui suuresti humalaista tekoaan ja oli monen päivän ajan masentunut. Pian hän kuitenkin toipui.^[65]

Vuonna 327 eaa. Sogdian kapina kukistettiin lopullisesti. Baktriaan ja Sogdiaan jätettiin suuri varuskunta ja armeija kokoontui taas yhteen Baktriassa. Täällä Aleksanteri antoi määräyksen että 30 000 nuorta persialaista koulutettaisiin makedonialaiseen falangi-taktiikkaan. Samalla armeijaan lisättiin paikallisia ratsuväkiosastoja. Samana vuonna hän meni myös naimisiin erään sogdialaisen aristokraatin tyttären Roksanen kanssa.^[66]

muokkaa Proskynesis

Aleksanteri Suuri ja Roksane. Pietro Antonio Rotarin maalaus vuodelta 1756

Vuonna 327 eaa. Aleksanteri yritti ottaa käyttöön persialaisen kuninkaiden tervehdystavan, proskynesisin. Tervehdykseen sisältyi kumartuminen kuningasta kohti. Tämä oli kreikkalaisille täysin vastenmielinen toimenpide, koska heidän oli tapana kumartaa vain jumalia. Aleksanterin hovihistorioitsija Kallisthenes kieltäytyi tervehtimästä kuningasta tällä tavalla, ja joutui tästä syystä kuninkaan epäsuosioon.^[67]

Samoihin aikoihin paljastui myös uusi salajuoni Aleksanteria kohtaan. Kun kuningas oli ollut metsästämässä, oli eräs hänen nuorista palvelijoistaan surmannut villisian, joka oli hyökännyt Aleksanteria kohti. Persialaisen tavan mukaan kuninkaan tuli aina metsästettäessä saada antaa ensimmäinen isku eläintä kohti. Aleksanteri oli suuttunut tapahtuneesta ja antanut piiskata pojan, joka myöhemmin päätti kostaa murhaamalla kuninkaan. Salajuoneen oli liittynyt myös muita alempiarvoisia henkilöitä kuninkaan lähipiiristä. Kun juoni paljastui, joutui myös moni siihen kuulumaton, kuten Kallisthenes, syytetyksi. Kaikki tuomittiin lopulta teloitettavaksi.^[68]

Tapahtumien johdosta monet makedonialaiset olivat alkaneet paheksua Aleksanterin käytöstä. Proskynesis ja kuninkaan käyttämä persialainen vaatetus olivat kreikkalaiseen kulttuuriin oppineille vieraita asioita. Avioliitto ulkomaalaisen prinsessan kanssa aiheutti myös varmasti närkästystä. Aleksanteri oli myös alkanut liittää armeijaansa persialaisia joukkoja, mikä sai monet makedonialaiset pelkäämään, että heidän erityisasemansa Aleksanteriin nähden oli katoamassa. Toisaalta Aleksanterin oli pakko yrittää lähentyä persialaisia, jos hän aikoi pystyä hallitsemaan heitä. Avioliitto sogdialaisen Roksanen kanssa taas oli oiva keino saada kapina-altis maakunta rauhalliseksi.^[69]

muokkaa Intian sotaretki

muokkaa Sotaretken alku

Aleksanteri ja Poros. Charles Le Brunin maalaus vuodelta 1673.

Vuonna 326 eaa. Aleksanteri jatkoi sotaretkeään Intiaan. Tuohon aikaan kreikkalaiset tunsivat Intian pääasiassa Herodotoksen ja Ktesiasin täysin mielikuvituksellisten kuvauksien perusteella. Kreikkalaisen maailmankuvan mukaan Aasia loppui Intiaan, jonka jälkeen alkaisi suuri valtameri joka ympäröi koko maailman. Aikaisemmin Aleksanterin hoviin oli saapunut kaksi intialaista ruhtinasta, Sasigupta ja Ambh. Kummallakin oli ongelmia naapurikansojensa kanssa ja he pyysivät apua nuorelta kuninkaalta. Aleksanteria kiinnostivat myös ehkä tarinat siitä kuinka jumala Dionysos, joka myös oli eräs hänen myyttisistä esi-isistään, oli aikoinaan käynyt Intiassa.^[70]

Vuoden 326 alussa Perdikkas ja Hefaistion johtivat armeijan pääosan Khyber-solan läpi Indus-joelle. Aleksanteri johti pienempää osastoa joka hyökkäsi armeijan kulkureitin pohjoispuolella asuvia heimoja vastaan. Tämän matkan aikana hän kävi muun muassa Nysan kaupungissa, jossa Dionysos-jumalaa palvottiin. Myöhemmin Aleksanteri sai kuulla linnoituksesta nimeltä Aornus, jota tarun mukaan edes Krishna-jumala (jonka kreikkalaiset yhdistivät Heraklekseen) ei ollut pystynyt valloittamaan. Aleksanterin oli tietysti pakko yrittää onnistua siinä missä Herakles oli epäonnistunut. Linnoitus vallattiin sen jälkeen, kun joukko makedonialaisia pääsi kiipeämään korkealle vuorelle joka sijaitsi linnoituksen vierellä.^[71]

muokkaa Taksila

Vuoden 326 eaa. huhtikuussa armeija kokoontui taas paikalla jonne Perdikkas ja Hefaistion olivat rakennuttaneet sillan Induksen yli. Induksen toisella puolella oli Taksila‎n kuningaskunta jossa kuningas Omfis otti heidät vastaan. Taksilassa Aleksanterin luokse saapui lähettiläitä eri heimoilta jotka antautuivat hänelle. Vain kuningas Poros, jonka valtakunta oli Hydaspesjoen (nykyinen Jhelum) toisella puolelle ei suostunut. Aleksanteri päätti toimia nopeasti ja marssi joukkoineen Hydaspekselle.^[72]

muokkaa Hydaspesjoen taistelu

Pääartikkeli: Hydaspesjoen taistelu

Hydaspesjoen taistelussa Aleksanteri kukisti Poroksen, joka antautui taistelun jälkeen.^[73] Taistelun jälkeen Aleksanteri perusti kaksi uutta kaupunkia Nikaian ja Bukefalan (hevosensa mukaan, joka oli kuollut ennen taistelua). Poros sai pitää kuningaskuntansa ja Aleksanteri nimitti hänet sen satraapiksi.^[74] Poroksen kuningaskunnan itäpuolella Ganges-joen varrella oli vielä kuningaskunta, joka tunnettiin nimellä Magadha. Tämänkin Aleksanteri päätti liittää jo valtavaan kuningaskuntaansa. Samoihin aikoihin alkoivat monsuunisateet ja monet joet tulvivat niin ettei niitä pystynyt turvallisesti ylittämään. Armeija ylitti kuitenkin kaksi Induksen sivujokea ennen kun se pääsi Hyphasis-joelle. Tänne päästyään sotilaat olivat saaneet tarpeekseen. Nythän ei edes sodittu enää persialaisia vastaan, vaan maata, joka ei edes koskaan ollut kuulunut Persialle. He olivat myös ymmärtäneet kuinka laaja Intia tosiasiassa oli. Aikaisemmin oli myös tapahtunut kuunpimennys, jota pidettiin huonona enteenä. Aleksanterin oli pakko luopua aikeistaan vallata Magadha.^[75]

Armeija palasi takaisin Hydaspekselle, josta matkaa aiottiin jatkaa jokea pitkin ensin Indukselle, ja sieltä valtamerelle. Marraskuussa 326 eaa. oli saatu rakennettua laivasto, johon kuului jopa 800 laivaa. Laivaston komentajaksi Aleksanteri nimitti Nearkhoksen. Ennen laivaston lähtöä Aleksanteri uhrasi jokien jumalille, Heraklekselle ja Amonille. Laivastoa seurasi kaksi armeijaa joita johtivat Krateros, joka marssi joen länsirannalla, ja Hefaistion itärannalla.^[76]

muokkaa Matka Induksella

Induksen varrella asuvat kansat vastustivat maihinsa tunkeutuneita muukalaisia. Vuoden 325 eaa. alussa armeija joutui taistelemaan oxydrakai- ja malava-kansojen maiden läpi. Aleksanteri haavoittui pahasti hyökkäyksessä malavalaisten pääkaupunkia vastaan (ehkä nykyinen Multan). Aleksanterin hengen pelastivat Abreas (joka kuoli), Peukestas ja henkivartija Leonnatos. Lopulta kummatkin kansat antautuivat ja Aleksanteri määräsi Peithonin alueen satraapiksi. Hän määräsi myös uuden Aleksandrian rakennettavaksi Indus ja Akesines -jokien liittymäkohtaan.^[77]

Seuraavaksi armeija tunkeutui kuningas Musikanosin valtakuntaan. Musikanos taisteli aluksi Aleksanteria vastaan, mutta päätti lopulta antautua ja sai tästä syystä pitää kuningaskuntansa. Aleksanteri suuntasi matkansa seuraavaan kuningaskuntaan, jonka kuningas oli Sambos ja jonka pääkaupungin uskotaan olleen nykyinen Sehwan. Kun Aleksanteri jatkoi matkaansa etelään vuoden 325 eaa. huhtikuussa, alkoivat hänen juuri kukistamansa kansat kapinoida. Kapinaa kukistamaan lähetettiin kolmasosa armeijasta Krateroksen johdolla. Hänen tehtäväkseen tuli kapinoiden kukistamisen jälkeen palata joukkoineen Persiaan. Kapina kukistettiin ja sitä tukenut Musikanos teloitettiin.^[78]

muokkaa Valtameri

Lopulta armeija pääsi perille Intian valtamerelle. Sotilaat luulivat nyt päässeensä maailman ääriin asti. Meren rannalle Aleksanteri rakennutti uuden kaupungin (ehkä nykyinen Bahmanabad), jossa laivastoa saatettiin varustaa merimatkaa varten. Elokuussa Aleksanterin armeija lähti taas matkaan. Noin 50 000 sotilaan oli tarkoitus marssia Gedrosian aavikon yli päästäkseen Karmanan maakuntaan. Aleksanterin vanhan lapsuudenystävä Nearkhos sai tehtäväkseen johtaa laivastoa, jonka piti purjehtia merenrantaa pitkin aina Persianlahdelle. Heti, kun Aleksanteri oli päässyt matkaan armeijan kanssa, alkoivat paikalliset kansat kapinoida ja koko eteläisen Induslaakson valloituksista oli lopulta luovuttava.^[79]

Armeijan matka aavikon yli kesti noin kaksi kuukautta ja sen aikana armeija kärsi suuresti janosta ja nälästä. Luultavasti ankarimmin aavikon olot vaikuttivat armeijan mukana seuranneisiin sotilaiden perheisiin. Lopulta armeija pääsi Karmanaan, jossa paikallinen satraappi oli kerännyt ruokaa ja juomaa armeijan tarpeisiin. Vuoden 325 eaa. lopulla Krateroksen johtama armeija liittyi suurempaan armeijaan ja tämän kunniaksi pidettiin viikon pituiset juomingit.^[80]

Vuoden 324 eaa. tammikuussa Aleksanteri perusti taas uuden Aleksandrian. Täällä hänen puheilleen tuli persialaisia, jotka syyttivät eräitä makedonialaisia satraappeja pyhäinhäväistyksestä. Aleksanteri päätti antaa teloittaa satraapit, ehkä siksi että halusi näyttää persialaisille, että hän tosiaan välitti heidän valituksistaan.^[81]

Myös Nearkhoksen laivasto saapui näihin aikoihin Karmanaan. Aleksanteri määräsi Nearkhoksen purjehtimaan Persianlahdelle ja jatkoi itse matkaansa Pathragadaan, jossa hän halusi käydä Kyyroksen haudalla. Persialaisen perinteen mukaan Persian kuninkaat asetettiin virkaan haudan vierellä tapahtuvassa seremoniassa. Kyyroksen hauta oli kuitenkin häpäisty ja kruunaamisesta ei tullut mitään. Aleksanteri määräsi Aristobuloksen korjaamaa haudan ja matkusti itse Susaan, jossa hän taas kohtasi Nearkhoksen laivaston.^[82]

muokkaa Paluu Persiaan

Maaliskuussa vuonna 324 eaa. Aleksanterin armeija pääsi Susaan. Täällä järjestettiin juhlat, joissa muun muassa palkittiin urhollisia sotilaita. Nearkhos, Peukestas ja Hefaistion saivat kultaiset kruunut. Susassa Aleksanterin mukana Intiasta seurannut viisas mies Kalyana kuoli. Hänen hautajaistensa kunniaksi järjestettiin juhlat, joiden yhteydessä järjestettiin muun muassa juomakilpailu. 35 kilpailijaa kuoli heti kilpailun jälkeen.^[83] Kaksitoista litraa viiniä juonut voittaja ja kuusi muuta kilpailijaa kuolivat seuraavana päivänä.

Susassa järjestettiin myös häät joissa Aleksanterin korkea-arvoisimmat upseerit menivät naimisiin persialaisten aristokraattien tytärten kanssa. Aleksanteri itse nai Dareios III:n tyttären Statiran (Barsine) ja Artakserkses III:n tyttären Parysatisin. Hefaistion sai puolisokseen toisen Dareioksen tyttären ja Krateros Amastrisin, joka oli Dareioksen veljentytär. Perdikkas sai vaimokseen Atropatesin tyttären. Ptolemaios ja Eumenes taas saivat kummatkin yhden Artabazoksen tyttäristä. Nearkhos sai Barsinen ja Mentorin tyttären vaimokseen. Seleukos sai vaimokseen kapinallisen Spitamenesin tyttären. Samalla Aleksanteri lupasi myös maksaa sotilaidensa velat ja antoipa hän myös häälahjan niille sotilaille jotka olivat aikaisemmin menneet persialaisen naisen kanssa naimisiin.^[84]

Tämä ei kuitenkaan kohottanut sotilaiden mielialaa, kun armeijaan liittyi 30 000 persialaista nuorukaista, jotka oli opetettu sotimaan "makedonialaiseen tapaan". Uusia sotilaita kutsuttiin nimellä epigonoi eli seuraajat. Pian Aleksanteri myös määräsi, että makedonialaiset saisivat halutessaan palata kotiinsa. Tämä oli makedonialaisille viimeinen pisara, koska he uskoivat, että heidät aiottiin korvata persialaisilla sotilailla. Seurasi kapina, jonka Aleksanteri sai vain vaivoin tukahdutettua uhkaamalla käyttää uusia persialaisia joukkojaan vanhoja sotilaitaan vastaan. Lopulta sotilaat antoivat periksi ja myös Aleksanteri antoi heille anteeksi. Krateros sai tehtäväkseen johtaa noin 10 000 palveluksesta vapautettua sotilasta takaisin Eurooppaan. Hänen piti myös ottaa vastuulleen Makedonian hallinto ja lähettää Antipatros Persiaan uusien täydennysten kanssa.^[85]

muokkaa Hefaistionin kuolema

Susasta matka jatkui Ekbatanaan, jossa Hefaistion sairastui paikallisen satraapin järjestämän juhlan jälkeen. Viikon kuluttua hän oli kuollut. Aleksanteri otti lapsuudenystävänsä ja luultavan rakastajansa kuoleman hyvin raskaasti. Hän antoi muun muassa teloittaa Hefaistionia hoitaneet lääkärit. Yksin hautajaiset maksoivat Diodorus Siculuksen mukaan 12 000 talenttia kultaa. Ystävänsä muistoksi Aleksanteri käski rakennettavaksi valtaisan hautakummun, jota ei kuitenkaan ehditty rakentaa valmiiksi ennen Aleksanterin omaa poismenoa. Aleksanteri lähetti myös tiedustelun Amonin temppelille siitä voitaisiinko Hefaistionia palvoa jumalana. Vastaus oli kielteinen, mutta pappien mukaan Hefaistonia tulisi kuitenkin palvoa puolijumalana eli heroksena.^[86]

Lyötyään vielä Ekbatanan lähistöllä Zagros-vuoristossa asuvan heimon, joka ei ollut halunnut alistua, Aleksanteri lähti Babyloniin vuoden 323 eaa. alussa. Babyloniassa Aleksanteri otti vastaan lähetystöjä Karthagosta ja joiltain italialaisilta heimoilta. Hän alkoi myös suunnitella uusia valloituksia. Ensimmäisenä vuorossa olisi ollut Arabia ja sen jälkeen Karthago. Arabian valtausta varten hän käski Nearkhosta varustamaan laivaston ja alkoi myös suunnitella uutta sotilasyksikköä, joka yhdistäisi makedonialaisen falangin ja persialaiset jousimiehet.^[87]

muokkaa Kuolema

Aleksanterin Suuren kuolema. arl von Pilotyn maalaus vuodelta 1886.

Babylonissa Aleksanteri sairastui ystävänsä Medioksen pitämän juhlan jälkeen. Kuten tavallista juhlan aikana oli juotu suuria määriä viiniä. Hänen vointinsa huononi nopeasti ja hän kuoli 10. kesäkuuta 323 eaa. vain 33 vuoden ikäisenä. Kuoleman syyksi on arveltu muun muassa malariaa, myrkytystä, runsaan alkoholinkäytön seurauksia (haimatulehdus) tai Länsi-Niilin viruksen aiheuttamaa aivokuumetta. Myrkytysteorian takana on esimerkiksi Curtiuksen väite siitä että Antipatroksen poika Kassandros olisi tuonut myrkyn mukanaan Euroopasta ja että Kassandroksen veli Iollas, joka oli Aleksanterin juomanlaskija, olisi myrkyttänyt kuninkaan. Muut historioitsijat kuten Arrianos väittävät kuitenkin ettei Aleksanteria myrkytetty.^[88]

Aleksanterin ruumis sijoitettiin aluksi kultaiseen sarkofagiin joka oli tarkoitus viedä Makedoniaan. Lopulta Ptolemaioksen vaikutuksesta se päätyi kuitenkin Egyptiin. Tarinan mukaan Egyptissä Aleksanterin ruumista kävi satoja vuosia myöhemmin katsomassa muun muassa Rooman ensimmäinen keisari Augustus.^[89]

Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen sotapäällikköjensä, niin sanottujen diadokkien, välillä syntyi heti valtataistelu. Jalkaväki ja sen komentajat tukivat Aleksanterin velipuolta Filipposta, mutta ratsuväkeä johtava Perdikkas suosi Aleksanterin ja Roksanen vielä syntymätöntä lasta. Päädyttiin kompromissiin jossa Filippoksesta tulisi Makedonian kuningas ja hän hallitsisi lapsen kanssa, siinä tapauksessa että tämä olisi poika (kuten olikin, Aleksanteri IV). Niin sanottujen diadokkisotien aikana, 322 eaa. – 301 eaa., Aleksanterin valloitukset jakaantuivat useiden uusien kuningaskuntien välillä. Sotien päätyttyä Ptolemaioksen perustama Ptolemaioksen hallitsijasuku hallitsi vastedes Egyptiä, Seleukosken Seleukidit taas saivat hallintaansa Persiaa ja itäisiä maakuntia. Antigonoksen poika Demetrioksesta taas tuli Makedoniaa hallinneen Antigonidien hallitsijasuvun kantaisä. Kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat lopulta Rooman vallan alle.^[90]

muokkaa Perhe

Aleksanterin isä oli Makedonian kuningas Filippos II ja hänen äitinsä oli Epeiroksen prinsessa Olympias. Filippoksella oli ainakin viisi vaimoa ennen kun hän meni naimisiin Olympiaan kanssa. Aleksanterilla oli myös sisko Kleopatra, velipuoli Arridaios ja siskopuolet Kynane ja Thessalonike. Junianus Justinus mainitsee myös velipuolen Karanoksen, josta ei tiedetä mitään muuta.^[91]

Aleksanterin suurin rakkaus oli luultavasti hänen lapsuudenystävänsä Hefaistion. Hän otti Persian sotaretken aikana rakastajattarekseen Artabazoksen tyttären ja lapsuudenystävänsä Barsinen. Antiikin lähteiden mukaan Parmenionin olisi suositellut Aleksanterille että tämä ottaisi itselleen rakastajattaren. Barsinen kanssa Aleksanteri sai pojan Herakleen. Baktrian sotaretken aikana Aleksanteri rakastui Oksyarteen tyttäreen Roksaneen. Aleksanteri meni Roksanen kanssa naimisiin ehkä myös siksi että se saisi Persian ylimystön hyväksymään hänet. Palattuaan Intian sotaretkeltä Aleksanteri nai Dareios III:n tyttären Statiran ja Artakserkses III:n tyttären Parysatisin. Kun Aleksanteri kuoli vuonna 323 eaa. oli Roksane raskaana ja synnytti myöhemmin pojan Aleksanteri IV:n. Niin sanottu Metzin epitomi mainitsee myös Aleksanterin ja Roksanen pojan joka kuoli vauvana vuonna 326 eaa.^[92]

muokkaa Aleksanteri Suuren armeija

Pääartikkeli Aleksanteri Suuren armeija

Aleksanterin isä Filippos II oli jättänyt pojalleen hyvin koulutetun armeijan. Se koostui raskaasta ratsuväestä jonka tärkeimmät yksiköt olivat ns. toveriratsuväkeä (hetairoi). Jalkaväestä suurin osa taisteli falangimuodostelmassa ja oli varustettu pitkillä sarisa-keihäillä. Tärkeä jalkaväkiyksikkö oli myös hypaspistai ("kilvenkantajat") jotka taistelivat falangissa ja myös kevyemmin aseistettuna huonokulkuisessa maastossa. Armeijaan kuului myös kevyttä ratsuväkeä (prodomoi), joiden tehtäviin kuului etupäässä tiedustelu ja armeijan sivustojen suojaaminen taistelussa.^[93]

Persian hyökkäykseen osallistui myös noin 6000 sotilasta Korintin liiton jäsenkaupungeista. Armeijaan kuului myös thessalialaista ratsuväkeä, jota pidettiin makedonialaisen veroisena. Samoin armeijaan kuului kevytaseistettuja joukkoja joista traakialaiset agrianit olivat kuuluisimpia.^[94]

Persian valtauksen jälkeen armeijaa laajennettiin persialaisilla joukoilla. Baktrian sotaretken aikana siihen lisättiin myös "skyyttejä" sakai-heimosta. Intian sotaretken aikana makedonialaiset muodostivat armeijasta vain kuudesosan.^[95]

muokkaa Antiikin lähteet

Pääartikkeli: Aleksanteri Suuri antiikin lähteissä‎

Aleksanteri Suuren elämästä ei ole säilynyt merkittäviä aikalaislähteitä. Nykypäivään säilyneet etupäässä kreikaksi ja latinaksi kirjoitetut teokset ovat kaikki kirjoitettu vuosisatoja Aleksanterin elämän jälkeen, mutta ne perustuvat aikalaislähteisiin. Kirjalliset lähteet jaetaan perinteisesti kahteen ryhmään. Niin sanotut "hyvät"^[96] tai "apologeettiset" lähteet koostuvat pääasiassa Arrianoksen kirjoittamaan Anabasikseen. Toiseen ryhmään jota kutsutaan "vulgataksi" eli yleiseksi kuuluvat muun muassa Curtiuksen, Diodoroksen ja Justinuksen kirjoittamat Aleksanterin elämäkerrat. Aleksanteri Suuren henkilökuvaukset eroavat suuresti eri lähteiden välillä. Esimerkiksi Arrianoksen kuvaus on imarteleva ja Curtiuksen taas on synkempi.^[97]

Monet Aleksanterin kanssaan samaan aikaan eläneet henkilöt kirjoittivat teoksia jotka käsittelivät Aleksanteria. Näihin kuuluvat Aleksanterin hovihistorioitsijansa Kallisthenes, kenraali Ptolemaios, laivaston komentaja Nearkhos ja Aristobulos. Vanhimpiin lähteisiin kuuluu myös Kleitarkhoksen kirjoitukset. Valitettavasti kaikki nämä lähteet ovat kadonneet ja niistä ei ole enää jäljellä muuta kuin sitaatteja myöhemmissä teoksissa. Vulgataan kuuluvat teokset käyttivät lähteenään pääasiassa Kleitarkhosta.^[97]

Leijonantaljaan pukeutunut Aleksanteri Suuri egyptiläisessä rahassa.

Nykyaikaan säilyneet viisi suurempaa lähdettä jotka ovat peräisin antiikin ajalta:

• Arrianoksen Anabasis. Seitsemän kirjaa käsittänyt teos on kirjoitettu 100-luvulla jaa. Arrianoksen lähteenä olivat pääasiassa Ptolemaios ja Aristobulos.^[97]
• Plutarkhoksen kirjoittama Aleksanterin elämäkerta, joka oli osa hänen kuuluisista rinnakkaisista elämäkerroistaan. Plutarkhos kirjoitti myös pari pienempää teosta Aleksanterista. Näihin kuuluu muun muassa tutkielma Aleksanteri Suuren myötäisestä onnesta ja hyveestä, joka on osa Moralia-kokoelmaa. Plutarkhos sai materiaalinsa useista lähteistä, mutta Aleksanterin elämän pääpiirteet juontavat juurensa vulgata-traditiosta.^[97] Esimerkiksi Tarnin mielestä Plutakhoksen elämäkerta kuului omaan kolmanteen ryhmäänsä.^[96]
• Quintus Curtius Rufuksen Historiae Alexandri Magni. Curtius kirjoitti teoksensa Claudiuksen hallituskauden aikana. Curtius käytti päälähteenään Kleitarkhosta, mutta käytti myös Ptolemaiosta ja Trogusta.^[97]
• Diodoros Siculuksen Bibliotheca historiasta neljä kirjaa kertoo Aleksanterista ja hänen jälkeisestä ajasta. Diodoroksen teos on kirjoitettu ennen vuotta 30 eaa.^[97]
• Junianus Justinuksen lyhennelty ja osittain virheellinen elämäkerta perustui Pompeius Troguksen laajempaan teokseen joka samanikäinen Diodoroksen teoksen kanssa.^[97]

Muita lähteitä ovat muun muassa Strabon, Athenaios, Polyainos, Aelianus ja niin sanottu Metzin epitomi, Itinerarium Alexandri. Hävinneisiin tai vain katkelmina säilyneisiin lähteisiin kuuluvat muun muassa kuninkaallinen päiväkirja efemerides ja Khares Mytileneläisen hovielämää käsittelevä teos.

muokkaa Tarinoita Aleksanterista

Amazonien kuningatar saapuu Aleksanterin luokse. Kaiverros vuodelta 1696.

Aleksanteri Suuri oli jo eläessään tarunhohteinen, mutta hänen kuolemansa jälkeen hänestä alettiin kertoa entistä mielikuvituksellisempia tarinoita. Tarinoihin pohjautuva Aleksanterin elämäkerta syntyi luultavasti Aleksandriassa. Sen kirjoittajaksi väitettiin virheellisesti Aleksanterin hovihistorioitsijaa Kallisthenesta, siksi todellista kirjoittajaa kutsutaan pseudo--Kallistheneeksi. Elämäkerrasta on säilynyt parikymmentä kreikankielistä käsikirjoitusta, mutta mikään niistä ei edustane elämäkerran alkuperäistä muotoa. Antiikin aikana teos käännettiin myös latinaksi, syyriaksi ja armeniaksi. Länteen teos saapui latinankielisenä käännöksenä, jonka oli tehnyt Julius Valerius noin vuonna 340 jaa. Elämäkerta käännettiin latinaksi 900-luvulla myös Campaniassa, ja tästä versiosta tehtiin 1000-luvulla ranskankielinen käännös. Tarinasta tehtiin myöhemmin myös yli 20 000 riviä käsittävä versio, ja tämä versio sisältää tyypillisiä keskiaikaisia anakronismeja. Tämä elämäkerta käännettiin sittemmin myös englanniksi.^[98]

Keskiajalla elämäkerta käännettiin suurimmille eurooppalaisille kielille sekä turkiksi, persiaksi ja arabiaksi. Tarinoihin pohjautuvaa Aleksanterin elämäkertaa on väitetty laajimmin luetuksi teokseksi ennen nykyaikaa, lukuun ottamatta tietysti uskonnollisia teoksia.^[99]

Esimerkkinä keksityistä tarinoista on Kallistheneen kertomus siitä, kuinka valtameri perääntyi Aleksanterin tieltä Kilikiassa. Toinen täysin keksitty tarina oli historioitsija Onesikritoksen kertomus siitä, kuinka amatsonien kuningatar saapui Aleksanterin luokse tämän ollessa Parthiassa. Plutarkhos kertoo, että kun Onesikritos luki kuninkaaksi päässeelle Aleksanterin henkivartijalle Lysimakhokselle kyseisen kohdan, tämä oli sanonut hymyillen: "Missähän minä silloin olin?"^[100]

Aleksanteri Suuresta on säilynyt näihin päiviin saakka myös suullista kansantaruaineistoa Lähi-idässä. Näiden tarinoiden poikkeavuus todellisesta historiasta ja niihin sekoittunut taruaineisto osoittavat omalta osaltaan, ettei kansantarustosta voida juuri johtaa todellisia historiallisia tapahtumia.^lähde?

muokkaa Ulkonäkö

Niin sanottu Azara-hermi Louvressa. Don José Nicholas de Azara löysi patsaan Tivolissa. Patsas on roomalainen kopio Lysippoksen tekemästä pronssipatsaasta noin ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta. Patsas kuvaa Aleksanterin noin 30-vuotiaana.^[101]

Aleksanteri Suuren ulkonäkö jää jossain määrin hämärän peittoon. Viimeisinä vuosina Aleksanterin kuvanveistäjä Lysippos veisti Aleksanterista veistoksen, jonka pidettiin yleisesti parhaana Aleksanteria esittävänä veistoksena. Lysippos oli vanginnut veistokseen Aleksanterille tyypillisen vähän vasemmalle kääntynen niskan ja erikoisen silmien ilmeen. Silmiä kuvattiin sisältä kiiltäviksi, mutta kostean kalvon peittämiksi. Nämä, miltei eroottiset piirteet, olivat vastakohta erityisesti aikaisissa kolikoissa kuvattuun raivokkaaseen katseeseen. Aleksanterilla kerrottiin myös olleen ankara ja voimakas ääni. Muut piirteet eivät ole yhtä hyvin dokumentoitu. Plutarkhos kertoo muun muassa että Aleksanterin iho oli vaalea, mutta että hänen kasvonsa oli punertava. Aleksanteri-sarkofagissa hänen kasvonsa onkin kuvattu näkyvästi punastuneina. Aleksanterin hiukset olivat kiharat, hänen nenänsä oli suora ja otsa pullistui jonkin verran silmien yläpuolella. Kuinka nämä piirteet yhdistyivät todellisuudessa on mahdotonta tietää. Kaikki Aleksanterista jääneet kuvat ovat jossain määrin idealisoituja ja perustuvat ehkä alkuperäisiin kuviin, joissa korostettiin Aleksanterin jumalallisia attribuutteja. Kuvien täytyy kuitenkin perustua tunnistettaviin piirteisiin ja niiden täyttyy olla edes jossain määrin esikuvansa näköisiä. Tähän suuntaan vihjaa tunnettu tarina Kassandroksesta, joka yllättäen alkoi vapista nähdessään Aleksanterin patsaan Olympiassa. Aleksanteri-sarkofagin, joka ehkä valmistui Aleksanterin elinaikana, ja Babylonissa tuotettujen kolikkojen kuva Aleksanterista on samanlainen. Kummassakin kuvataan Aleksanterin suora nenä ja pullea otsa. Samat piirteet esiintyvät Lysimakhoksen ja Ptolemaioksen lyöttämissä kolikoissa.^[102]

muokkaa Aleksanteri Suuri taiteessa

Pompejissa sijaitsevasta niin sanotusta Faunin talosta löydetty Aleksanteri-mosaiikki kuvaa Aleksanteri Suurta ja Persian kuningasta Dareiosta Issoksen tai Gaugamelan taistelussa. Mosaiikin uskotaan perustuneen antiikin kreikkalaiseen maalaukseen joka sittemmin on kadonnut. Alkuperäisen maalauksen tekijästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta vahvoja kandidaatteja ovat Filoksenos ja Apelles.

Aleksanteri Suuri. Rembrandtin maalaus vuodelta 1655.

Aleksanteri Suuri on ollut suosittu aihe taiteessa antiikin ajoista aina nykypäivään asti. Aleksanterin henkilökohtainen kuvanveistäjä Lysippos veisti Aleksanterista veistoksia, joista yksi on säilynyt nykypäivään roomalaisena kopiona. Pompejista on löydetty niin sanottu Aleksanteri-mosaiikki, joka kuvaa Aleksanteria ja Dareiosta Issoksen taistelussa.^[4]

Aleksanteri Suuresta on kirjoitettu myös suuri määrä kaunokirjallisia teoksia, joista ensimmäiset kirjoitettiin jo antiikin aikana. Aikaisemmin mainittu Aleksanterin legenda oli hyvin suosittu keskiajalla. Uskotaan myös että Koraanissa oleva Dhul-Qarnayn olisi viittaus Aleksanteriin. Nykyaikana muun muassa Mary Renault on kirjoittanut Aleksanterin elämästä romaanitrilogian. Heavy-metal-yhtye Iron Maidenin kappale Alexander the Great kertoo Aleksanterin elämästä.

Myös lukuisia elokuvia ja televisiosarjoja on tehty Aleksanteri Suuren elämästä. Vuonna 1956 valmistuneessa elokuvassa Alexander the Great Richard Burton näytteli Aleksanteria. Oliver Stonen ohjaamassa elokuvassa Aleksanteri häntä näytteli Colin Farrell.

muokkaa Kirjallisuutta

• Casati, Giampaolo: Valloittaja Aleksanteri Suuri. (Alessandro Magno: Il conquistatore, 2003.) Suomentanut Pekka Tuomisto. Hämeenlinna: Karisto, 2005. ISBN 951-23-4597-8.
• Liljegren, Bengt: Aleksanteri Suuri. (Alexander den store, 2007.) Suomentanut Veijo Kiuru. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31909-0.
• Sheppard, Ruth (toim.): Aleksanteri Suuren sotaretket. (Alexander the Great at war: His army – his battles – his enemies, 2008.) Suomennos: Timo Hautala ym. Helsinki: Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7979-7.

muokkaa Lähteet

• Arrianos (kääntänyt Ingemar Lagerström): Alexander den store. Wahlström & Widstrand, 2003. ISBN 91-46-20290-0.
• A.B. Bosworth: Conquest and Empire: The Reign of Alexander the Great. Cambridge University Press, 1993. ISBN 0-521-40679-X.
• N.G.L. Hammond: Alexander the Great: King, Commander and Statesman. Bristol Classical Press, 1994. ISBN 1-85399-068-X.
• N.G.L. Hammond: The Genius of Alexander the Great. UNC Press, 1998. ISBN 9780807847442.
• Jona Lendering: Livius. Articles on Ancient History. Livius.org. Viitattu 15. marraskuuta 2006. (englanniksi)
• Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja. Kreikan kielestä suomentanut Kalle Suuronen. Suomennoksen tarkistanut, johdannon kirjoittanut ja selittävän hakemiston laatinut Edwin Linkomies. 4. painos (1. painos 1955). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-15794-7.
• William Henry Schofield: English Literature from the Norman Conquest to Chaucer. Adamant Media Corporation, 2001. ISBN 9780543908100.
• Nick Sekunda: The Army of Alexander the Great. Osprey Publishing, 1984. ISBN 0-85045-539-1.
• W. W. Tarn: Alexander the Great: Volume 2, Sources and Studies. Cambridge University Press, 2003. ISBN 9780521531375.
• John Yardley, Waldemar Heckel: Epitome of the Philippic History of Pompeius Trogus. Oxford University Press, 1997. ISBN 9780198149071.

muokkaa Viitteet

muokkaa Aiheesta muualla

muokkaa Antiikin lähteet

• Plutarkhoksen Aleksanterin elämäkerta (englanniksi)
• Justinuksen Aleksanterin elämäkerta (englanniksi)
• Quintus Curtius Rufuksen Historiae Alexandri Magni (latinaksi ja tiivistelmä englanniksi)

muokkaa Muita sivustoja

• Livius Project Aleksanteri Suuresta kertovia artikkeleita